Junamatka Tylyahosta Lontoon King’s Crossin rautatieasemalle ei ollut koskaan tuntunut matelevan hitaammin kuin nyt. Hermione oli tuntenut itsensä taas viisivuotiaaksi, joka roikkui auton takapenkillä isänsä selkänojassa hokien väsymättömällä sinnikkyydellä “joko ollaan perillä?” Asiaa ei muuttanut miksikään se seikka, että nyt hän oli 18-vuotias, siis hyvän matkaa täysi-ikänen ja juuri koulusta valmistunut noita. Hän istui junavaunussa ystäviensä ympäröimänä, katseli ikkunassa ohi ryömivää maisemaa, eikä sanonut sanaakaan. Ystävien taholta ei onneksi tullut mitään painetta sosiaaliseen jutusteluun, sillä suurin osa heistä kärsi kalpeana ja väsyneenä eilisen juhlimisen seurauksista.
Harry ja Ginny muodostivat yhdellä istuimella merkillisen näköisen ihmissolmun, jota katsellessa oli vaikea sanoa mistä toinen alkoi ja mihin toinen päättyi. He nukkuivat koko matkan toisiinsa kietoutuneita hytkyen pehmeästi junan liikkeiden mukana. Olisi voinut luulla heidän olevan elottomia, ellei tarkempi tutkiskelu olisi paljastanut jonkun käsistä – oli todella vaikea erottaa kumman kädestä milloinkin oli kysymys – aina välillä puristavan tai sivelevän sitä paikkaa toisen kehossa, minkä päällä se sattui lepäämään. Tämä houkutteli hetkittäin ilmoille pienen vaimean muminan tai ynähdyksen. Hermione tunsi olonsa hyvin tietoiseksi läsnäolostaan – päinvastoin kuin tämä nelikätinen ihmisköntti – ja kiusaantuneeksi siitä, että joutui seuraamaan tätä yksityistä ja intiimiä vuorovaikutusta.
Ron ja Luna olivat olleet alkumatkan samassa vaunussa, mutta Lunan pahoinvointi, joka ei tietenkään johtunut juhlimisesta, – eikä viipakkeiden kirouksestakaan, vaikka Luna oli ollut tästä hyvin vakuuttunut – oli pakottanut heidät kiiresti poistumaan plyysillä päällystettyjen istuinten lähettyviltä. He olivat Hermionen iloksi ja yllätykseksi hyvin onnellisen ja tasapainoisen oloinen nuoripari, eikä heidän hymyään hyydyttänyt sekään, että he joutuivat viettämään lähes koko matkan junan wc:ssä. Luna oli tyynesti lattialla polvillaan kaksinkerroin pää vessanpytyssä Ronin pidellessä tytön pitkiä hiuksia ja hieroessa hellästi ja huomaavaisesti tämän selkää. Hermione oli käynyt vilkaisemassa tilannetta ja vienyt samalla Lunalle pullon keltaista virvoitusjuomaa, jonka hän oli ostanut junan kanttiinista, ja tuo näky oli herättänyt lämpimiä läkähdyksiä hänen sydänalassaan.
Luna ja Ron olisivat hyvät vanhemmat, siitä Hermione oli varma, ja lapsen syntymä tekisi heidät varmasti hyvin onnellisiksi, vaikka sen alullepano olikin ollut vähän ennenaikaista ja harkitsematonta. Tai mistä sitä tietää, ehkäpä tähtien asento tai jokin muu seikka, jota vain Luna saattoi pitää tärkeänä, oli ollut juuri kohdillaan.
Juna nytkyi pehmeästi eteenpäin, ja Hermionesta tuntui kuin aika olisi kiusallaan heittäytynyt vatsalleen ja raahautunut eteenpäin heiveröisten käsiensä varassa. Lopultakin – ilmeisesti hänen alinomaisen vilkuilunsa ja polttavan katseensa voimasta haalistuneen – kellotaulun viisarit näyttivät viittä, ja juna saapui pääteasemalle. Ihmiset purkautuivat vaunuista matka-arkkuineen ja lemmikkeineen. Ystävät halailivat ja suukottelivat toisiaan lupaillen pitää yhteyttä ja tavata kesän aikana ja kaikenlaista muuta asiaan kuuluvaa, missä Hermionen sydän ei aivan pohjimmiltaan ollut mukana. Sanat lipuivat hänen toisesta korvastaan sisään ja toisesta ulos, mutta hän hymyili koko ajan ystävällisesti ja nyökkäili ilmeisesti oikeissa paikoissa, koska kukaan ei tuntunut huomaavan mitään tavanomaisesta poikkeavaa. Hän ei mahtanut itselleen mitään, sillä päällimmäisenä hänen mielessään jyskytti tarve saada avata kannet siitä kirjasta, jonka paino tuntui vaativana taskussa vasten hänen reittään.
Lopulta hän oli kotona, purkanut kasan likapyykkiä matka-arkustaan kodinhoitohuoneen lattialle ja viettänyt vanhempiensa kanssa pitkän kaavan mukaisen illallisen kuulumisten vaihtoineen. Kello lähenteli jo iltayhdeksää, kun hän haukoitteli huomiota herättävästi ja vetäytyi anteeksi pyydellen oman huoneensa rauhaan.
Kun hän lopulta käänsi muistikirjan ensimmäiset sivut esiin, hänen kätensä tärisivät ja sormensa tuntuivat oudon kömpelöiltä ja tahmaisilta. Hän ei osannut arvata mitä olisi odotettavissa, ja hän saattoi tuntea sydämensä lyöntien kumisevan korvissaan.
Pian tuttu, omapäisen puron lailla virtaava kirjoitus poukkoili hänen silmiensä edessä, ja päivämäärät, nimet, sanat, tilanteet ja tunteet vyöryivät hänen mieleensä kuin taiottuina.
…kokouksia, suunnitelmia, turhautumista, pelkoa, pettymystä, katkeruutta, raivoa, kipua, poltetta, tuskaa, sanoja, johtopäätöksiä, ajatelmia ja ahdistusta…
Hermione tunsi itsensä luvattomaksi tunkeilijaksi, aivan kuin hän olisi päässyt livahtamaan lukitusta ovesta Severuksen mieleen ja olisi nyt kierrellyt ja katsellut ympärilleen kuin museossa. Hän olisi tuskin tuntenut itseään yhtä araksi, tunkeilevaksi ja… kiihottuneeksi, vaikka olisi katsellut miestä salaa suihkussa.
Olen jännittynyt, en kiihottunut, siinä on eroa. Hermione yritti vakuutella itselleen, ja hänen silmänsä huuhtoivat kiihkeästi sivuja toisensa jälkeen kuin löytääkseen jotain tiettyä, jotain erityisen tärkeää, jonkin pienen kultahippusen, joka toisi helpotusta tähän tilanteeseen.
Ja mitähän se mahtaisi olla? Hermione kuuli ajattelevansa professori Kalkaroksen sarkastisella äänellä.
En tiedä.
Torstai 27.2.1997
Ei edelleenkään mitään muutosta tilanteeseen. Etenemme alkuperäisen suunnitelman mukaisesti. Tämä hiljaisuus tekee minut hulluksi. Tulisipa jotain, mitä tahansa, joka antaisi minulle muuta ajateltavaa.
Maanantai 3.3.1997
Johtokunnan kokous. Tyhjää täynnä. Kohtuuton porina siitä, että Grangerin tyttö on joutunut sairaalasiipeen. Ilmiselvä psykoottinen depressio, jos minulta kysytään. Mutta minulta ei onneksi kysytä. Typerykset.
Tiistai 4.3.1997
Vein sairaalasiipeen pullon nervoprotectaa. Tuolla menolla tyttö kuolee lääkkeisiin nopeammin kuin sairauteensa. Edesvastuutonta tunarointia. Mutta mitä muuta heiltä voisi odottaa?
Albus haluaa minun osallistuvan talttahampaan hoitoon. Ei tule onnistumaan. Mutta lupasin keksiä jotain.
Hermionen kulmat kohosivat tuon typerän nimityksen kohdalla. Eikö hän parempaan pystynyt? hän ajatteli tuhahtaen. Seuraavat sivut olivat täynnä hyvin pientä ja epäselvää tekstiä, josta suurin osa oli numeroita tai latinankielisiä sanoja. Tarkemmin niitä silmäiltyään Hermione ymmärsi kyseessä olevan kasvien nimiä. Kalkaroksen botanistiset tutkielmat eivät häntä kiinnostaneet, joten hän selasi sivuja summittaisesti eteenpäin.
Torstai 6.3.1997
Luottamukseni potensoituihin kasviuutteisiin on vakaa. Puutarha alkaa olla valmis. Minä en.
Albus teki sen taas. Olen pää pölkyllä, eikä hän piittaa siitä vähääkään. Ollakseen niinkin hyväntahtoinen velho, hän osaa olla todella kiero.
Epäilykseni siitä, että lajitteluhattu erehtyi hänen suhteensa, saavat päivä päivältä enemmän vahvistusta.
Hermionea hymyilytti. Hänkin oli pannut merkille rehtorin oveluuden ja hienovaraisen taipumuksen junailla asioita parhaaksi katsomallaan tavalla. Nämä ominaisuudet olivat paljon luonteenomaisempia vihreän ja hopean sävyjä tunnustavan tuvan jäsenille.
Perjantai 7.3.1997
Kasviuutteen määrittäminen on vaikeampaa kuin osasin pelätä. Syy depressioon on mysteeri. Tyttö on solmussa kuin Oraven turbaani, kietoutuneena itsensä ympärille tiukaksi, ahdistuneeksi sykkyräksi, eikä minulla ole pienintäkään mielihalua avata sitä. Toisaalta, onhan se eräänlainen mahdollisuus, haaste, mutta prosessi ei tule olemaan kaunista katseltavaa.
Lauantai 8.3.1997
He ovat saaneet enemmän vahinkoa aikaan kuin onnistuneet auttamaan häntä. Pitäisi kai olla iloinen että voin muuttaa tilannetta paremmaksi, mutta turha luulo. En ole.
Grangerin ensimmäinen uute on mustaluumu (Prunus cerasifera). Mielenkiintoista, mutta ei yllättävää. Tyttö on kuin kävelevä makaava aikapommi.
Hermione ei ollut varma mitä hän oikein etsi, mutta tätä se ei ollut. Pitkästyttävät kuvaukset hänen pitkästyttävästä sairaudestaan toivat ikäviä muistoja, eikä hän halunnut velloa niissä hetkeäkään. Mutta hän jatkoi lukemista, koska ei halunnut ohittaa mitään mikä saattaisi olla tärkeää.
Mikä sitten olisi tärkeää?
Sunnuntai 9.3.1997
Toffee murtui paineen alla. Se säälittävä, tahdoton heittopussi oli yrittänyt kaivaa pimeyden piirtoaan irti käsivarrestaan. Hän oli tyhmempi kuin luulinkaan. Pimeyden lordia ei voi paeta veitsen avulla. Tai ehkäpä voikin. Missä Toffee on nyt, en tiedä, vaikka hänen ruumiinsa lahoaa, niin ehkäpä hänen mielensä on vapaa.
Suunnitelmia pitää aikaistaa. Pelkään pahinta.
Hermione saattoi tuntea kylmän, jäätävän viiman puhaltavan ympärillään. Hänen ihonsa nousi kananlihalle. En tiennyt että Toffee teki itsemurhan. En tiennyt että hän oli kuolonsyöjä. Luoja mistä kaikesta olekaan ollut pimennossa, hän ajatteli järkyttyneenä.
Tiistai 11.3.1997
Neiti Grangerin itsehillintää on turhauttava seurata. Ihmettelen miksei mustaluumu-uute ole jo alkanut vaikuttaa ja nostaa aggressiota pintaan. Lisäsin eilen seokseen häpykannusta (Impatiens glandulifera). Saa nähdä mitä siitä seuraa, jos mitään. Tarvitsemme vielä kolmannen ainesosan.
Ilmankos! Sitäkö se kiukku ja raivoaminen siis oli. Ei olisi ollut pahitteeksi mainita uutteen vaikutuksista minullekin, Hermione puhisi loukkaantuneena.
Keskiviikko 12.3.1997
Kontrolli rakoilee. Ehkäpä hänellä on sittenkin toivoa.
Todellakin… Hermione hymyili itsekseen. Sääli etten tiennyt mitä ajoit takaa, niin en voinut – ja samassa Hermione tajusi, että kertomatta jättäminen oli ollut täysin tarkoituksenmukaista. Hän tunsi minut jo silloin paremmin kuin minä itse. Jos olisin tiennyt mihin hän pyrki, olisin vain tehnyt kaikkeni miellyttääkseni häntä. Toipumisestani olisi tullut pelkkä suoritus. Hermione tunsi kiitollisuuden pistoksen sydämessään, tai kiitollisutta se ainakin muistutti, ja hänen oli vaikea pitää silmänsä kuivina.
Torstai 13.3.1997
Visicum provocum. Iso edistysaskel tytön toipumisessa.
Yö oli raskas. En ole oma itseni.
Tästä eteenpäin hän saa pärjätä omillaan.
Hermione luki niukkoja muistiinpanoja hämmentyneiden tunteiden vallassa. Hän oli kiukkuinen siitä, että mies oli vähäsanainen ja sulkeutunut jopa kirjoittaessaan päiväkirjaansa.
Hän pimittää jotain, voin tuntea nahoissani, että näiden rivien väliin mahtuisi romaanin verran ajatuksia, kokemuksia ja tunteita. Miksi hänen pitää olla sellainen pihtari? Hermione ajatteli turhautuneena.
Maanantai 17.3.1997
Killan kokous. Näyttää siltä että Granger ei pärjää ilman ympärivuorokautista valvontaa. Weasleyllä on todellakin fletkumadon tilannetaju. Voisin kuristaa sen idiootin punapään paljain käsin.
En kaipaa tällaista juuri nyt. Tai koskaan.
Kirottua!
Keskiviikko 19.3.1997
Tytöllä ei ole itsesuojeluvaistoa. Hän tuntuu tosissaan hakevan ongelmia. Olisin voinut pölläyttää häntä siinä silmänräpäyksessä, kun hän ilmestyi ovelleni sen sormissaan tutisevan naurettavan tekosyyn varjolla. Jos en tietäisi paremmin, luulisin hänen halunneen sitä.
Ei.
En saa ajatella mitään sen suuntaista. Tämä ei saa toistua.
Hermione tunsi poskiaan kuumottavan, ja hänen vatsanpohjaansa kouraisi kun hän muisti tuon onnettoman yön, jolloin hän oli niin varomattomasti hiippaillut tyrmien pimeillä käytävillä ja etsinyt Severuksen huoneistoa niiden kätköistä. Sinä iltana hän oli tajunnut tunteensa, naurettavan ihastumisensa tuohon synkkään ja kompleksiseen liemimestariin. Ja juuri sinä yönä hän oli ensimmäisen kerran nähnyt Severuksen ilman tämän professorin kaapuja, ilman niiden tuomaa suojaa, ilman sitä roolia…
Ja se oli ollut ensimmäinen kerta, kun hän oli todella pelännyt mitä hänen ajattelemattomuutensa voisi aiheuttaa.
Perjantai 21.3.1997
Se on ohi. Pimeyden lordi lopetti leikin. Pakenin kuin säälittävä pelkuri.
Jäin henkiin.
Uskoisin minusta olevan enemmän hyötyä elävänä. Mutta todennäköisesti petän vain itseäni, niin kuin yleensä.
Maanantai 24.3.1997
Albus teki sen taas. Neiti Grangerin on määrä auttaa minua liemen kanssa, jotta pääsen eroon tästä kirotusta polttomerkistä ennen kuin se tekee minut hulluksi.
Vai onko se jo tapahtunut?
Järjestely on mitä käytännöllisin. Samalla kuin hän saa suoritettua liemien lopputyönsä, hän kiusaa minua olemassaolollaan ja varmistaa sen, mihin pimeyden piirto ei ole vielä pystynyt.
Mitä ihmettä hän tuolla tarkoittaa? Miten minä hänet olisin voinut hulluksi tehdä? Tiedän, että hän ei koskaan pitänyt minusta, mutta tuo on jo liioittelua. Hermione ihmetteli itsekseen hieman närkästyneenä.
Hän luki kuumeisen vimman vallassa kitsaita pätkiä Severuksen elämästä ja ajatuksista. Alakerran kaappikello kumisi sen merkiksi, että vuorokausi oli vaihtunut, ja olisi aika mennä nukkumaan. Koukkujalka oli kääriytynyt sängylle niin pieneksi keräksi kuin oli sen runsaalle kissanvartalolle mahdollista, ja se havahtui hetkeksi unestaan, nosti tutkiskelevan katseensa omistajaansa ja naukaisi vaativasti.
“Ei Koukkujalka, en voi lopettaa tätä kesken. Saan huomenna nukkua myöhään, joten ei hätää kultaseni”, Hermione sanoi sille siirtämättä katsettaan hetkeksikään pois tahraisilta ja tummuneilta sivuilta. Hän käänteli niitä hellin käsin, niin varovasti, kuin ne olisivat voineet muuttua hänen kosketuksestaan tomuksi ja kadota maailman tuuliin. Kaikkien niiden satojen, ehkä tuhansien kirjojen jälkeen – joista monet olivat olleet ainutkertaisia, historiallisesti arvokkaita ja rahassakin mitattuna korvaamattomia – joita hän oli elämänsä aikana lukenut, hänestä tuntui, että tämä oli tärkeintä, että tämä oli kallisarvoisinta tekstiä, mihin hän oli koskaan saanut uppoutua.
Näin alas olen vajonnut, hän nuhteli itseään paheksuvasti. Rakkaus tekee meistä järjettömiä. Pähkähulluja!
