Avain oli ruosteinen ja ikivanha, mutta ei ollut epäilystäkään etteikö se olisi ollut voimakas taikakalu. Ohikiitävän hetken ajan Hermione salli turhan toivon kuohahtaa rinnassaan ja uskoi että se oli porttiavain, joka lennättäisi hänet yhdessä sykäyksessä Severuksen syliin. Hän otti avaimen käteensä, ja vaikka olikin tiennyt sen koko ajan sisimmässään, huokaisi hän pettymyksestä, kun hänen oman huoneensa seinät edelleen ympäröivät hänen yksinäisyyttään.
Hermione istahti sängylleen ja yritti keskittää kaiken aivosoluissaan piilevän kapasiteetin tämän arvoituksen ratkaisemiseksi. Mikä avain tämä on? Mistä se on tullut ja miksi? Hermione oli hyvillään että tiesi ainakin kenen avain se oli. Tuoksusta ei voinut erehtyä. Hän puristi avainta kädessään ja painoi silmänsä tiukasti kiinni. Tämä avain on Severukselta, eikä ole vahinko että se lojui huoneeni lattialla. Hermione hieroi ohimoitaan sormenpäillään ja puri ajatuksissaan alahuultaan.
Neuvotteluhuone? - Ei, pääsen sinne halutessani jos vain pyydän.
Liemien luokan varastohuone? - Ei, Severus tietää, että jos pääsin sinne kaksitoistavuotiaana, pääsen sinne helposti myös kahdeksantoistavuotiaana.
Hänen oma huoneensa tyrmissä? Ei, miksi ihmeessä, siellähän on jo pitkän aikaa majaillut hänen irlantilainen sijaisensa professori Sharon Cait. - Hänen väliaikainen huoneensa itäsiivessä?
Tuskin, sehän tyhjennettiin hänen lähtöään seuranneena päivänä, ja kaikki hänen omaisuutensa siirrettiin Dumbledoren huostaan…
Ja silloin kaikki palaset tuntuivat suorastaan jysähtävän paikoilleen. Hermione ennemminkin tunsi kuin tiesi olevansa oikeassa.
Hän työnsi avaimen tyynynsä alle, pomppasi ylös vuoteeltaan ja alkoi toimia kuin nopeutusloitsun iskemänä. Hän singahti kylpyhuoneeseensa, alkoi pestä hampaitaan oikealla kädellään riisuen samalla vaatteitaan vasemmalla kädellään. Hän riipi sukkahousut jalastaan horjahdellen ja hypellen vuorotellen toisella ja sitten toisella jalalla. Hän pesi kasvonsa ja harjasi kokonaiset kolme vetoa hiuksiaan, kunnes oli jo sukeltanut peittonsa alle kihelmöiden päämäärätietoisuudesta.
Hermione oli päättänyt nukkua muutaman tunnin kerätäkseen energiaa huomista varten. Hän nousisi ylös hyvissä ajoin, kun muut vielä parantelisivat itseään vuoteissaan alakerrassa edelleen jatkuvan juhlan jäljiltä. Hän kävisi ensin pyytämässä keittiöstä jotain aamiaista itselleen ja menisi sitten kokeilemaan oliko hän osunut arveluissaan oikeaan. Hän pyöritteli mielessään seikkaperäistä teoriaa siitä, miksi ei ollut onnistunut löytämään puutarhan ovea aikaisemmin, ja tunsi nahoissaan että tilanne olisi sen suhteen huomenna muuttunut. Nyt hänen täytyisi vain levätä hieman.
*
Aamulla Hermione nousi viivyttelemättä ylös sängystä. Hän oli puristanut avainta nyrkissään koko yön, ja se oli jättänyt jomottavan, punaisen painauman hänen hikiseen kämmeneensä. Hukkaamatta hetkeäkään hän hoiti aamutoimensa, juoksi kotitonttujen kansoittamaan keittiöön ja sieltä kaartelevia käytäviä ja kiemurtelevia portaikkoja pitkin torniin, jossa muisti puutarhan oven olleen sen ainoan kerran, kun hän oli ikävien sattumusten myötä saanut tilaisuuden vierailla siellä.
Käytävä näytti pimeältä ja autiolta ja jotenkin uhkaavalta. Hän oli kuljeskellut siinä siivessä ja sillä käytävällä ennenkin, muttei ollut koskaan löytänyt ovea. Se oli saanut kaiken tuntumaan epätodelliselta unelta, niin kuin puutarhaa ei oikeasti olisikaan olemassa muuta kuin hänen unelmissaan. Joskus Hermionesta tuntui, kuin mitään siitä kaikesta, mitä hän oli kevään aikana kokenut Severuksen kanssa, ei olisi koskaan tapahtunutkaan.
Hänen sydämensä hakkasi jännityksestä, kun hän astui varovasti eteenpäin. Seinät näyttivät umpinaisilta, ainuttakaan ovea ei näkynyt missään. Hän kaivoi avaimen taskustaan ja kulki eteenpäin mumisten puoliääneen jotakin rukouksen ja loitsun sekaista höpinää, jonka keskeisin sisältö oli epätoivoinen pyyntö saada löytää ovi kadotettuun puutarhaan. Kuin vastauksena tuohon aneluun hän tunsi avaimen ikään kuin nykivän kädessään. Hermione pysähtyi paikoilleen ja kääntyi katsomaan seinää vasemmalla puolellaan. Siinä oli pieni syvennys. Hän oli varma, että se ei ollut ollut siinä äsken. Hitaasti ja aavemaisesti syvennys näytti kasvavan. Hermione räpytteli silmiään, eikä voinut estää pienen hymyn leviämistä kasvoilleen. Hetken päästä seinään oli piirtynyt oven ääriviivat, ja kuin näkymättömän käden maalaamana, se tuli joka hetki yksityiskohtaisemmaksi. Pian ovesta saattoi erottaa pienen lukon ja siinä avaimenreiän. Hän työnsi epäröimättä avaimen reikään ja väänsi, ja kun ovi vastasi tähän eleeseen narahtamalla raolleen, hän halusi hyppiä ja kiljua riemusta.
Hermionen oli vaikea kuvitella mitään paikkaa maailmassa, johon astuessaan hän olisi tuntenut suurempaa kunnioitusta ja lähes palvovaa ihailua. Tuntui kuin puutarha olisi odottanut häntä, kuin sillä olisi ollut sielu, kaiken näkevä ja tietävä oma tietoisuus. Se humisi syvää ja rauhallista energiaa, joka voimallisuudessaan pakotti Hermionen melkein polvilleen. Linnut liversivät, suihkulähde solisi ja ilman täytti yhtäaikaa sekä raikkaan kasteinen että kostean maan multainen tuoksu. Aurinko oli noussut vasta muutama tunti sitten, ja vaikka päivästä tulisi kirkas, eivät auringonsäteet pystyneet täysin pääsemään puutarhan vihreiden lehvästöjen läpi. Valo siivilöityi pehmeänä ja lämpimänä kivilaatoille, jotka ympäröivät suihkulähdettä ja sen vieressä olevaa penkkiä. Hermione muisti istuneensa siinä silloin, silloin kerran. Ja siitä kerrasta tuntui olevan aikaa vuosikymmeniä, eikä vain kuukausia. Hän laski eväskäärönsä penkille ja ajatteli mennä istumaan suihkulähteen reunalle, kun hän huomasi penkillä pienen kirjan. Se oli mustakantinen, nahkainen muistikirja, jonka ensimmäisellä sivulla komeili musteella piirretty nimikirjoitus: Severus Kalkaros.
*
Hermione ei tiennyt mitä hänen olisi pitänyt tehdä. Tarve, joka oli paljon enemmän kuin pelkkää uteliaisuutta, raastoi hänen sisimpäänsä. Halu saada upota Severuksen kirjoittamiin sanoihin sai hänet haukkomaan henkeään niin kuin kala, jonka oli pakko päästä sukeltamaan tuon kirjan syvyyksiin pysyäkseen hengissä. Toisaalta hän kunnioitti miehen tarkoin varjeltua yksityisyyttä ja halusi osoittaa olevansa luottamuksen arvoinen silloinkin, kun kukaan ei saisi tietää siitä. Mutta oliko tämä kaikki osa Severuksen suunnitelmaa, jos hänellä edes sellaista oli ollut? Halusiko hän, että Hermione lukisi hänen muistiinpanojaan?
Häntä pyörrytti. Hän laski kirjan penkille ja pakotti itsensä syömään hiukan. Jos makaan täällä pyörtyneenä nälästä ja myöhästyn Tylypahkan pikajunasta, vanhempani huolestuvat järjiltään. Hermione yritti painaa muistikirjan aiheuttaman tunnevyöryn taaemmas samalla kun näykki juustovoileipäänsä. Hän mietti hetken aikaa ja päätti tehdä niin kuin oli järkevintä.
Raskain sydämin hän kiersi nopeasti puutarhan ympäri ja tuntien muistikirjan painon taskussaan, palasi takaisin omaan huoneeseensa pakkaamaan. Hän ei ollut kuvitellut Tylypahkasta lähdön olevan tällaista. Tämä oli se päivä jota hän oli odottanut. Tämä oli se hetki, jota hän oli pelännyt ja surrut tulevaksi jo siitä päivästä lähtien, kun oli ensi kertaa astunut jalallaan tähän lumottuun linnaan. Nyt hän ei pystynyt lainkaan ajattelemaan sitä, että tämä olisi ehkä viimeinen kerta, kun hän saisi hengittää tätä viileää ja taikuudesta sakeaa ilmaa. Tylypahkan linna oli vuosien varrella tullut hänelle rakkaammaksi ja kotoisemmaksi kuin hänen oma kotinsa koskaan. Ja nyt hänen täytyisi luopua siitä.
Hermionen mieleen nousi kuva toisensa jälkeen niistä hetkistä, joita hän oli täällä asuessaan kokenut. Hänen yllätyksekseen tämä hänen tärkeimpien muistojensa filminauha ei sisältänyt montaakaan kuvaa itse opiskelusta, vaan ennen kaikkea niistä hetkistä, joita hän oli saanut kokea yhdessä ystäviensä, hänen rakkaimpiensa kanssa.
Severus…
Hermione sulki matka-arkkunsa, pienensi sen kätevästi kannettavaan muotoon ja kaappasi vastaan pyristelevän Koukkujalan kainaloonsa. Hän oli kuvitellut tämän hetken mielessään monen monituista kertaa, mutta koskaan hän ei ollut osannut ajatella, että lähtiessään pois Tylypahkasta, hänellä olisi ainoana asiana mielessään vain toive päästä pian kotiin, yksin omaan huoneeseensa lukemaan Severuksen muistikirjaa. Junassa hän ei tietenkään sitä voisi tehdä muiden uteliaiden silmien alla, sillä Hermione oli tehnyt päätöksensä. Hän lukisi muistiinpanot, vaikka se olisi kuinka moraalitonta.
