Tämä oli ensimmäinen kesä sen jälkeen kun hän oli saanut kutsukirjeen Tylypahkan kouluun, kun hän ei ollut opiskellut vimmaisesti - ellei muistikirjan tavaamista suurennuslasin kanssa laskettu sellaiseksi. Hermione tunsi tympeää itseinhoa ajatellessaan miten täydellisen turhanpäiväinen hänestä oli tullut. Hän ei ollut tavannut ystäviään, ei ollut ollut apuna Feeniksin killalle, eikä ollut tehnyt mitään muutakaan hyödyllistä, paitsi kitkenyt takapihalla olevan kasvimaan jokaisen vihannes- ja yrttipenkin saadakseen olla rauhassa vanhempiensa huolestuneilta uteluilta. He tunsivat tyttärensä riittävän hyvin tietääkseen, että kaikki ei ollut kunnossa.
15.4.1997
Se typerä tyttö on liian varomaton niin monella eri tavalla, eikä edes tajua olevansa vaarassa. Näin pyyhityn muistijäljen hänen mielessään, muiden asioiden ohella. Huolestuisin, jos välittäisin.
18.4.1997
Asiat menivät liian pitkälle. Minä menin liian pitkälle. Paljastin tunteeni kuin räkänökkainen teinipoika, enkä näe enää muuta vaihtoehtoa kuin korjata sen, mikä korjattavissa on.
Luotin liikaa itsehillintääni, vaikka luojan tähden, olen pelkkä mies.
Tietyt kohdat Severuksen muistikirjasta vainosivat Hermionea öin ja päivin. Hän pyöritteli sanoja mielessään kuin arvoituksia, riimukirjoitusta tai muinaisia loitsuja, joiden merkitykset oli unohdettu aika päivää sitten. Toisinaan hän kuvitteli keksivänsä jotain, kuvitteli asioiden yhdistyvän hänen mielessään ymmärrettäväksi kokonaisuudeksi, joka selittäisi kaiken ja johdattaisi hänet lopulta Severuksen luo. Hän oli ratkaissut tällaisia ennenkin, hänen henkensä oli ollut kiinni siitä että hän osasi. Mutta tällä kertaa hän oli arvoituksineen aivan yksin. Ei ollut ketään keneltä kysyä, ei ketään kenen kanssa miettiä ääneen, yhdistellä ideoita tai edes vaihtaa ajatuksia. Hän ei ollut koskaan elämänsä aikana ollut yksinäisempi.
129 päivää ilman Severusta. Hermione tiesi sen laskemattakin. 129 päivää ilman toisen läsnäolosta huokuvaa kumppanuutta, ilman älykkäitä keskusteluja taikuuden tai ihmisyyden kiehtovista ulottuvuuksista, 129 päivää ilman kihelmöivää tunnetta vatsanpohjassa, sähköiskuja toisen tahattomista kosketuksista läheisen työskentelyn tiimellyksessä. 129 päivää ilman sydänalassa laajenevaa lämpöä, ilman yhteisen pohdiskelun seurauksena tulevia oivalluksia, sivusilmällä vilkuilua, hymyilyä ja sitä syvästi tyynnyttävää ja kokonaisvaltaisesti ehyttä tunnetta, mitä Hermione pystyi tuntemaan ainoastaan Severuksen ollessa lähellä.
Vaikka Hermionen henkilökohtainen elämä oli pysähtynyt, maailma jatkoi pauhuaan. Taikamaailman sotatilanne kärjistyi päivä päivältä, kuolonsyöjät kävivät röyhkeämmiksi ja oli selvää, että ratkaisevat hetket olivat käsillä minä hetkenä hyvänsä. Hermione ymmärsi ettei voinut jatkaa enää niin kuin oli tehnyt. Oli aika lopettaa itsesäälissä vellominen, aika laittaa tunteet syrjään ja keskittyä siihen mikä kokonaisuuden kannalta oli tärkeää. Oli aika tarttua toimeen.
Ensimmäisenä hän huolehti vanhempansa turvaan, sillä jästeinä - jästisyntyisen noidan vanhempina - he olivat Voldemortin joukkojen jokapäiväistä kauraa. Viattomia ihmisiä kidutettiin ja tapettiin, heidän omaisuutensa tuhottiin ja heistä tehtiin "esimerkkejä" siitä mitä saastaisille kuraverisille kuului tehdä. Koska mikään järkipuhe eikä suostuttelu auttanut, Hermione joutui käyttämään järeitä aseita vanhempiinsa. Hän manipuloi heidän ajatuksiaan ja muokkasi heidän muistiinsa erilaisen todellisuuden ja uuden henkilöllisyyden. Sellaisen, missä he toteuttivat pitkäaikaisen haaveensa muuttaa maapallon toiselle puolelle - lapsettomana pariskuntana se oli oikein unelmien täyttymys.
Hermione oli ollut satunnaisessa yhteydessä Kotikoloon, missä Harry ja Weasleyn perhe Luna mukaan lukien asuivat. Vaikka kirjeissä oli päällisin puolin iloinen ja kepeä sävy, ei tarvinnut olla selvännäkijä aistiakseen rivien välistä huokuvan huolestuneisuuden, pelon ja ahdistuksen. Harry oli vaitonainen omista kuvioistaan, mutta Hermione ymmärsi hänen työskentelevän voimiensä äärirajoilla kuolonsyöjien mielipuolisuutta vastaan. Kaikesta tästä johtuen kesäkuun lopulla ilmestynyt kutsukirje Ronin ja Lunan häihin oli suurempi yllätys kuin tieto siitä että Luna olisi synnyttänyt ennenaikaisesti pienen sinisen maahisen.
Ronin äiti, Molly Weasley, oli vanhanaikainen noita. Vaikka hän olikin onnensa kukkuloilla tulevan perheenlisäyksen johdosta, vaati hän nuorta paria avioitumaan kunnon velhojen ja noitien tapaan ennen pienen tulokkaan ilmestymistä. Hermione ei voinut kuvitellakaan että itse olisi suostunut naimisiin vain siksi, että miehen äiti vaati sitä, mutta ilmeisesti Luna ei ajatellut asiaa sillä tavalla ja hyvä niin. Sitä paitsi, ehkä häät olisivat mukava irtiotto tilanteessa, jossa irtiotot eivät varsinaisesti olleet mahdollisia. Hetkellinen pako todellisuudesta, pieni voimaa antava lepohetki sodan raadollisuuden lomassa. Onneksi häistä oli tarkoitus tulla vain aivan pieni, läheisimpien keskuudessa vietettävä tapahtuma, eikä mikään mahtipontinen festivaali. Se jos mikä olisi ollut silkkaa hulluutta.
*
Kun syyskuun kolmastoista koitti, Hermione seisoi vanhempiensa talon takapihalla ryhdikkäänä juhlamekossaan, hiukset hillityille laineille kammattuina, ja odotti että kello olisi tasan 14.08. Silloin Kotikoloa ympäröiviin suojiin tehtiin minuutin ajaksi aukko, josta juhliin ilmiintyjät pääsisivät paikalle. Hermione kävi mielessään läpi kaikkea mitä piti muistaa ja mitä piti olla mukana. Hän tunnusteli pikkujakkunsa taskuissa olevia asioita - taikasauva, avaimet, lompakko, Severuksen muistikirja, hääparin lahja, sekä ajankääntäjä, jota Hermione oli tarvinnut viimeisenä kouluvuonnaan, ja jonka hän oli unohtanut palauttaa McGarmiwalle ennen lähtöään Tylypahkasta. Sitten hänen rannekellonsa päästi pienen signaalin, joka kertoi oikean ajan olevan käsillä.
Kului vain muutama sekunti, kun Hermione huomasi ympäröivän maiseman muuttuneen, ja hän haki hetken tasapainoa korkeilla koroillaan ilmiintymisen aiheuttamasta pyörrytyksen tunteesta johtuen. Oli mitä kaunein iltapäivä, ja hän seisoi pienessä, mutta alati kasvavassa väkijoukossa Kotikolon pihamaalla. Nopeasti vilkaisemalla hän erotti ihmisten seasta ainakin kuusi kiltalaista, saman verran Tylypahkan opettajia, ja muutamia auroreja. Kaikki kasvot olivat tuttuja ja ystävällisiä. Omenapuiden katveeseen oli tuotu pitkä pöytä, jolle oli aseteltu luonnonkukkavaaseja ja mitä mielikuvituksellisimpien velhoherkkujen ympäröimä kahvikattaus. Suuri täytekakku koristi pöydän toista päätyä, ja toisella puolella pöytää komeili kristallinen boolimalja, jossa poreili hailakasti violetin sävyyn taittavaa juomaa. Ennen kuin hän ehti ottaa askeltakaan, tunsi hän ympärillään lämpimät käsivarret ja Ginnyn innostuneen halauksen.
"Hermione! Ihana nähdä sinua, olemme kaikki odottaneet malttamattomasti saapumistasi. Tule, Ron ja Harry repeävät liitoksistaan kun näkevät kuka on tullut." Punatukkainen nuori noita puoliksi kantoi ja puoliksi raahasi Hermionea eteenpäin puikkelehtien ihmisten välissä kuin saalistaan pesälle vievä kettu. Hermione tunsi lämpimän ailahduksen ystävänsä sydämellisestä vastaanoton vuoksi tajuten samassa miten kovasti oli kaivannut kaikkia heitä. Ja Ginny oli ollut oikeassa. Harry halasi ystäväänsä pitkään ja hartaasti, ja koko Weasleyn perhe hääräsi ja hössötti Hermionen ympärillä kasvot loistaen ilosta ja kiintymyksestä.
Itse vihkiminen oli yllättävän lyhyt ja koruton tapahtuma. Hermione ei ollut koskaan aiemmin ollut taikamaailman tapojen mukaan järjestetyissä häissä, mutta hän oli kuvitellut sen olevan monimutkainen, useita loitsuja, rituaaleja ja muita merkillisiä tapoja sisältävä tapahtuma. Sen sijaan velhovalojen solmimiseen ja avioliiton vihkimiseen erikoistunut vanha noita vain nosti hääparin yhteenliitetyt kädet ilmaan, pyöritti muutaman hopeisen kiehkuran niiden ympärille taikasauvallaan ja ilmoitti Ronin ja Lunan nyt liittäneen sydämensä, kehonsa ja sielunsa yhteen loppuelämänsä ajaksi. Hääparia ympäröivä joukko puhkesi raikuviin suosionosoituksiin, ja ilmeisesti Fredin ja Georgen mittatilaustyönä valmistamat ilotulitteet räjähtivät hämärtyvälle taivaalle lumoavaksi värien ja muotojen spektaakkeliksi.
Ehkä juuri ilotulituksen aiheuttaman metelin ansiosta kesti muutamia minuutteja tajuta mitä juhlaväen takana olevan lahjapöydän ympärillä oli tapahtumassa. Erään maassa olevan suuren paketin kansi oli auennut ja sieltä ilmestyi esiin pitkiin mustiin kaapuihin ja valkoisiin naamioihin pukeutuneita hahmoja, yksi toisensa perään, kuin helvetin porteilta lipuva hautajaissaattue. Kummallisen painostavan tuntemuksen vuoksi Hermione kääntyi katsomaan taakseen, ja siitä eteenpäin kaikki oli kuin painajaisunesta. Ihmisiä kaatui maahan, toiset yrittivät syöksyä turvaan ja toiset vastasivat salamoina sinkoileviin kirouksiin vastakirouksin ja suojaloitsuin. Koko juhla-alue oli hetkessä muuttunut sotatantereeksi, joka oli pelkkää savun, huudon ja epätoivon sekamelskaa. Ilma oli sakeanaan taikuudesta ja ilmaan nousseesta pölystä, ja oli vaikea nähdä selkeästi eteensä. Hermione tarttui kaksin käsin kapean juhlamekkonsa pitkään helmaan ja riuhtaisi sen halki molemmilta reunoilta voidakseen liikkua paremmin. Taikasauva kädessään hän yritti saada jonkinlaista kokonaiskuvaa tilanteesta ja selvittää missä hän olisi strategisesti edullisimmassa paikassa kirotakseen hyökkääjiä ja suojellakseen muita. Molly Weasley kävi kiihkeää kaksintaistelua yhden kuolonsyöjän kanssa, Arthur oli haavoittuneena maassa, mutta ampui sieltä puolimakuultaan kirouksia Mollyn kimpussa olevan hahmon suuntaan. Ron näytti juoksuttavan pitkällä raskaana olevaa vaimoaan pois taisteluareenalta, tähdäten silloin tällöin ympärilleen taikasauvallaan. Harrya ja Ginnyä ei näkynyt missään, mutta muut Weasleyn perheen jäsenet taistelivat siellä täällä kuin tiikerit. Hermione saattoi erottaa myös Lupinin, professori MacGarmiwan ja Tonksin, mutta kaikki muut olivat vain osa tunnistamattomana vellovaa taistelua.
Ja yhtäkkiä, kaiken sen kaaoksen ja sekasorron keskellä Hermione näki hänet. Severus Kalkaros taisteli maineensa veroisesti, pelottomasti, kylmäverisesti, sulavaliikkeisesti ja täsmällisesti. Hän sinkoili loitsuja ja vastakirouksia milloin mihinkin suuntaan niin nopeasti, että hän näytti olevan pelkkä musta pyörre, josta kipunoi vihreitä ja punaisia valosuihkuja. Hän käytti koko arsenaaliaan, eikä välittänyt siitä oliko jokin kirous ministeriön hyväksymä vai ei. Tuskinpa hän joutuisi tilille kuolemattomien kirousten käyttämisestä kuolonsyöjiä vastaan. Ja vaikka joutuisikin, hän ei piitannut siitä vähääkään.
Sodassa ja rakkaudessa... Hermione mietti ja heittäytyi taistelun pauhuun palavalla intensiteetillä. Ei ollut aikaa miettiä, ei aikaa tunteilla, parasta mitä hän saattoi tehdä oli pitää itsensä hengissä ja turvata läheistensä selustoja. Hieman Severuksesta vasemmalla hän näki tutun vaaleahiuksisen nuorukaisen, joka osoitti jotakuta taikasauvallaan kasvot vihasta vääristyneinä. Draco! Hermione parahti pelonsekaisen inhon purskahtaessa hänen sydämessään. Hän oli jo heittämässä kirousta tämän suuntaan, kun hän huomasi ketä vastaan poika taisteli. Dracon sauva värisi väkisin pidätetystä raivosta tai jostakin muusta tunteesta, kun hän vakaasti ja päättäväisesti lähestyi mustiin pukeutunutta velhoa, jonka pitkät platinanvaaleat hiukset pilkistivät alas valahtaneen hupun raoista. Lucius yritti sanoa jotain pojalleen, mutta nähdessään Dracon jäänharmaissa silmissä kyyneliä, hän kohotti sauvansa ja osoitti sillä suoraan kohti poikansa rintaa. Siinä samassa oikealta sinkosi silmät sokaiseva valojuova, joka paiskasi Luciuksen vasten pihakivetystä niin ettei hän enää noussut ylös. Kaikki tämä oli tapahtunut vain muutamien sekuntien aikana, ja Hermione oli joutunut sinä aikana puolustamaan itseään useampaan otteeseen. Hän näki Dracon vitivalkoisten kasvojen nyökkäävän Severukselle, jonka jälkeen niiden ilme sulkeutui ja hän syöksyi taisteluun kylmän määrätietoisesti.
Severus oli kalpea, mutta muuten terveen ja voimakkaan näköinen. Ilmekään hänen kasvoillaan ei värähtänyt hänen niittäessä vastustajia sauvallaan. Hän näytti olevan täysin piittaamaton Hermionen läsnäolosta, vaikka nainen seisoi vain muutaman metrin päässä. Severuksen keskittyminen oli ilmiömäistä. Näytti siltä kuin mikään ulkopuolinen asia ei olisi voinut horjuttaa hänen nerokasta, taitavaa ja lähes kliinisen tarkkaa vihollisten eliminointia. Hermione ei voinut välttää tuntemasta valtavaa ylpeyttä ja ihailua tätä poikkeuksellista velhoa kohtaan. Hän sulki ajatuksensa ettei olisi uponnut kuvitelmiin siitä mitä heidän välillään taistelun jälkeen tapahtuisi. Mikäli en nyt keskity siihen mitä on tapahtumassa, ei tule olemaan mitään taistelunjälkeistä tapaamista, hän tiuskaisi itselleen ja sinkosi karkotaseet loitsun erääseen kuolonsyöjään, joka oli tähdännyt kohti Tonksin selkää.
Taivas oli nyt aivan pimeä, ja Hermione saattoi tuntea ankeuttajien lepattavan kaikkialla yläpuolellaan. Ne olivat saapuneet samalla kun hän oli nähnyt Voldemortin kalmaista kelmeyttä hohkaavien kasvojen ilmestyvän alueelle. Ei tietenkään minkään lahjapakettiin väsätyn portaalin kautta, vaan ilmiintymällä savunkaltaisena hahmona, niin kuin pimeys olisi tiivistynyt kehoksi ja saanut varastettua kuulta kylmää valoa naaman irvikuvaksi. Samassa Hermione huomasi myös Harryn, joka oli hetkessä vastakkain Voldemortin kanssa. He näyttivät käyvän aivan omaa taisteluaan hieman kauempana tapahtumien keskustasta. Heidän lähettyvillään oli myös Ginny, joka oli ilmeisesti päättänyt toimia Harryn henkilökohtaisena henkivartijana tässä täydellisen mahdottomassa ja epätoivoisessa tilanteessa.
Eräänlainen kupla näytti ympäröivän Harrya ja Voldemortia. Se oli kuin utuinen, maitomainen muuri, joka esti ketään puuttumasta asiaan. Ginny vaikutti olevan raivoissaan ja näytti yrittävän kaikki osaamansa ja hädän inspiroimana lennossa keksimänsä loitsut, mutta turhaan, velhojen ylle kaartuva seinä oli läpäisemätön. Oli vaikea nähdä tarkkaan mitä kuplan sisällä tapahtui, eikä sen kalvon läpi päässyt äänikään. Näytti siltä kuin kumpikaan ei olisi halunnut tai pystynyt horjuttamaan heidän välissään olevaa etäisyyttä, sillä he kiertelivät ja kaartelivat aavemaisen hitaasti toisiaan, kuin jossakin irvokkaassa ja painajaismaisessa tai chi harjoituksessa. Tätä näytti kestävän mittaamattoman pitkän aikaa. Vaikutti siltä, että Harry ja Voldemort puhuivat toisilleen taisteluasemiensa ohella. Kunnes yhtäkkiä, aivan arvaamatta Voldemort sinkosi vihreää hohtavan kirouksen suoraan keskelle Harryn rintaa. Hermione luuli sydämensä pysähtyvän, mutta syöksyi silti vaistonvaraisesti tukemaan Ginnyä, joka ulvoi kuin kuolettavasti haavoitettu eläin.
Sitten jotain merkillistä tapahtui. Voldemort lyyhistyi maahan ja alkoi ikään kuin kadottaa ääriviivojaan. Kuin tuulen puhaltama tuhkakasa, hän hiljalleen vain haihtui pois. Harry putosi hetkeksi polvilleen, ja heitä suojannut kupla katosi. Niin kuin taikaiskusta, kuin paha lumous olisi rauennut, kuolonsyöjät katosivat mustina pyörteinä ilmaan, ja hiljaisuus laskeutui yhä savuavalle tantereelle. Ginny singahti Harryn luo ja kietoi jäsenensä rakastettunsa ympärille ja itki valtoimenaan. Kukaan ei liikkunut, ei hengähtänytkään. Hermione haravoi sodan runtelemaa maisemaa katseellaan. Hän yritti sisäistää sitä kaameaa näkymää, minkä taistelu oli jättänyt jälkeensä. Kuin hidastetussa elokuvassa, hänen katseensa kiersi epätoivoisia ratoja pitkin pihaa, ja hänen sydämensä hakkasi kylkiluita vasten niin että koski. Kasvava paniikki paisui hänen rinnassaan ja oksennuksen maku pyrki suuhun. Kivilaatoilla, lähellä katosta jonka alla vihkiminen oli tapahtunut, Severus makasi maassa verilammikossa.
