”Mitä?” Hermione kuiskasi tuijottaen tiiviisti pahvisessa levynkannessa hymyilevää naista. ”Sanoitko sinä jotain?” Nainen käänsi hieman päätään ja katsoi jännityksestä henkeään pidättelevää tyttöä suoraan silmiin. Hermione tunsi kontaktin muodostuvan heidän välilleen. Tämä ei ollut lainkaan tavanomaista velhomaailman valokuvien kanssa, joissa kuvan hahmot vain liikkuivat edestakaisin toistaen ennalta määrättyjä liikkeitään. Hermionesta tuntui, että nainen todella näki hänet.
”Ole kiltti, puhu minulle, kuka sinä olet?” Hermione melkein aneli, vaikka samanaikaisesti hän tunsikin itsensä äärettömän typeräksi.
”Olen Sarah”, nainen kuiskasi niin hiljaa, että se oli ennemminkin ajatus kuin ääni. Hermione tiukensi otettaan levynkannesta ja lakkasi hetkeksi hengittämästä kokonaan, ettei vain olisi menettänyt pienintäkään merkityksellistä sanaa, jonka Severuksen levynkannessa oleva nainen saattasi lausua.
”Hei Sarah”, Hermione sanoi kohteliaasti, vaikka samalla hän oli myös hieman epäluuloinen. Hän ei ollut unohtanut Valedron päiväkirjaa, eikä neuvoa olla luottamatta mihinkään, mikä pystyy kommunikoimaan ilman aivoja.
”Hei”, nainen vastasi väläyttäen henkeä salpaavan kauniin hymyn. ”Severus pyysi minua kertomaan sinulle… että hän on pahoillaan…”
Ristiriitaiset tunteet velloivat Hermionen rinnassa, eikä hän pystynyt estämään mustasukkaisuuden kuumaa lehahdusta sisällään, kun nainen lausui Kalkaroksen nimen. Severus, vai Severus, mikä Severus hän sinulle on, senkin… senkin pahvi, Hermione ajatteli, mutta nainen, Sarah, hymyili edelleen lämpimästi, ja Hermione häpesi lapsellisuuttaan.
”Missä hän on?” Hermione kysyi kiihkeästi heti kun lopultakin tajusi, että Severus oli todellakin loitsinut levyn tuomaan hänelle viestin itseltään.
”Voi, sitä minä en tiedä.” Nainen näytti aidosti surulliselta, ja Hermione uskoi hänen olevan vilpitön.
”Taisit olla hänelle tärkeä? Kuulin hänen kuuntelevan levyäsi eräänä iltana”, Hermione mainitsi punan lehahtaessa hänen kasvoilleen, kun muistikuvat tuosta epäonnisesta illasta tyrmän kolealla käytävällä täyttivät hänen mielensä.
”Niin… Hänellä oli tapana… Muistutin häntä eräästä…” Naisen hiljainen ääni tuntui hiljentyvän entisestään, eikä Hermione uskaltanut antaa uteliaisuudelleen valtaa kysyäkseen enempää.
”Oli niin paljon… niin paljon mitä hän olisi halunnut sanoa…” Ääni alkoi pätkiä ja vaipui välillä kokonaan kuulumattomiin. Hermione arvasi lumouksen olevan loppumaisillaan. Epätoivo ja paniikki iskivät yhtä aikaa. Hänellä oli vielä niin paljon kysyttävää!
”Mitä?” Hermione parahti. ”Mitä hän olisi halunnut sanoa?” Hän tarttui pahvikoteloon kaksin käsin ja ravisti sitä. ”Missä hän on? Kerro minulle!” Mutta levyn nainen oli ja pysyi hiljaa. Hän hymyili surumielisesti, eikä enää katsonut Hermionea. Välillä hän pyyhkäisi kuparinpunaisia hiuksiaan, jotka pyrkivät karkaamaan hänen korvalliseltaan.
Hermione laski pahvikannen alistuneesti sängylleen ja otti levyn gramofonin päältä, johon oli sen aiemmin laskenut. Hän piteli mustaa äänilevyä varovasti sormenpäillään ja käänteli sitä himmeässä valossa, kuin nähdäkseen sen hienoihin uurteisiin kaiverretun salaisen viestin. Kiiltävä levynpinta kuitenkin näytti virheettömältä ja heijasti paikoitellen vain hänen omien kosteiden silmiensä kiillon. Tarttuen toisella kädellään taikasauvaansa hän loitsi levyn paikoilleen levysoittimeen ja valitsi toisen kappaleen. Jo nyt tutuksi käynyt laulu täytti nopeasti pienen huoneen, ja Hermione istui sänkynsä reunalle keskittäen huomionsa täydellisesti laulun sanoihin.
Laulu kertoi melko vaikeasti avautuvien kielikuvien muodossa korutonta tarinaansa. Haaskalintuja, tyhjiä unia, pelkoa, itsekieltäymystä ja toivoa jota vuodet eivät pysty tuhoamaan, ja lopulta, viimeinen säkeistö…
jos jätän sinut nyt, niin tiedä,
ettei se johdu siitä, että rakastaisin sinua yhtään vähempää
se johtuu vain tästä tilasta jossa olen -
tällaisena en voi olla hyväksi kenellekään
Musiikki soljui hänen päänsä sisällä kuin keväinen puro, joka loppumattomalla liikkeellään saa jään rakoilemaan. Ja Hermione soljui musiikissa, niin kuin olisi uinut tuossa jäisessä purossa. Ensin se teki hänet turraksi ja jäädytti veren hänen suonissaan, mutta sitten, hänen noustua ylös ja ravistauduttua irti sen lumosta hänen sisällään kohisi kuuma veri. Hänen sydämensä takoi rajusti ja hän tunsi olevansa täynnä villiä energiaa. Tulta, uskoa ja voimaa –
”Minä löydän hänet”, Hermione kuiskasi huokuen periksi antamatonta varmuutta. Mutta yö oli jo kääntymässä kohti aamua, ja ajatellessaan asiaa käytännölliseltä kannalta, hän tajusi sen olevan todella vaikeaa. Hän otti levynkannen vielä käteensä tarkastellakseen sen mahdollisesti sisäänsä kätkemiä vihjeitä, mutta ei löytänyt mitään. Ei yhtään mitään, mikä olisi voinut viedä hänet lähemmäs miestä, joka täytti pakkomielteen lailla hänen jokaisen valveilla olonsa hetken.
Hermione ymmärsi, että jos Severus halusi pysyä poissa, hän olisi iäksi menetetty. Olisi ollut silkkaa typeryyttä ja todellisuuden kieltämistä yrittää uskotellakaan mitään muuta. Oli aivan toinen asia yrittää jäljittää piileskelevää jästiä, kuin äärettömän pätevää aikuista velhoa, joka ei halunnut tulla löydetyksi. Ja tarkemmin ajatellen, ilman minkäänlaisia johtolankoja tai kenenkään apua, tehtävä oli suoraan sanottuna mahdoton. Sitä paitsi olisi ollut sulaa hulluutta lähteä jäljittämään Severus Kalkarosta nyt, kun Voldemort ja lauma hänen uskollisimpia kuolonsyöjiään oli miehen kannoilla yötä päivää.
Hermione tunsi itkun aallon hyökyvän sisällään. Samalla häntä ärsyttivät hänen ailahtelevat tunteensa. Turhautuneena hän antoi kannen pudota veltoiksi käyneistä sormistaan ja päästi suustaan pienen parahduksen. Koukkujalka vastasi siihen myötätuntoisella, unisella ynähdyksellä.
”Ei Koukkujalka, et sinä ymmärrä”, Hermione sanoi ja purskahti lohduttomaan itkuun.
Itkettyään aikansa hän kävi vuoteelleen makuulle ja sulki silmänsä. Hän oli edelleen juhlavaatteissaan ja tunsi äkkiä olevansa äärettömän väsynyt. Silti hän pinnisteli nukahtamista vastaan ja kävi sana sanalta mielessään läpi pientä keskustelua, kuin puristaakseen siitä viimeisenkin pisaran informaatiota. Tämä äkillinen ja yllättävä kontakti Severuksen kanssa oli voimistanut entisestään hänen tunteidensa syvyyttä. Hän tunsi kaipuun vihlovana sisällään. Vihdoinkin hän oli valmis myöntämään, että Severuksen puuttuminen hänen elämästään oli liian kova pala nieltäväksi. Hermione kääntyi kyljelleen ja käpertyi pienelle kerälle. Koukkujalka urahti ja hyppäsi lattialle hieman närkästyneenä häiriöstä. Hetken kuluttua se hyppäsi uudelleen sängylle ja tuuppi kuonollaan Hermionen ympärilleen kietomia käsivarsia.
”Anna olla, mene pois”, Hermione komensi, mutta Koukkujalka vain jatkoi sinnikästä häirintäänsä. Lopulta Hermione tuskastui kissansa tilannetajun puutteeseen ja nousi sängyltä passittaakseen sen ulos huoneesta. Silloin Koukkujalka pudotti suussaan roikottamansa pienen mytyn Hermionen jalkojen juureen. Hermione astui inhoten kauemmas ajatellen sen olevan taas yksi niistä lukemattomista kuolleista hiiristä, joita Koukkujalka kanniskeli emännälleen näytille ylpeyttä puhkuen. Juuri kun hän alkoi moittia kissaa tästä moneen kertaan käsitellystä aiheesta, se tuuppasi myttyä käpälällään lähemmäs Hermionea niin, että tämä saattoi nähdä sen olevan pieni ruskea, nahkainen pussukka.
Ihmetellen hän otti pussin käteensä ja tunnusteli sitä hetken. Sen sisällä tuntui jotain kovaa. Hän nosti sen kasvoilleen ja haistoi sitä (Hermione tiesi, että taikamaailmassa piti olla varovainen, koskaan ei voinut tietää mitä mikäkin esine oikeasti kätki sisuksiinsa). Santelipuun tuoksu tuntui vaimeana, mutta yhä tunnistettavana. Aistiessaan tämän tutun ja epätoivoisesti kaivatun tuoksun Hermione tunsi muljahduksen vatsassaan, ja hänen sydämensä alkoi hakata kipeästi ja epäsäännöllisesti. Vapisevin käsin hän avasi pussin nyörit ja kumosi sen sisällön yöpöydälleen. Siellä oli pieni avain.
