”Hän on hajoamassa kappaleiksi, usko minua, meidän täytyy tehdä
jotain, meidän täytyy kertoa McGarmiwalle ja Dumbledorelle ja hankkia
hänelle apua!” voihkaisi punapäinen nuorukainen ja harppoi edestakaisin rohkelikkojen oleskeluhuoneessa väännellen kasvojaan ja käsiään tavalla, joka ilmaisi syvää
huolensekaista epätoivoa.
”Luuletko että tilanne on
tosiaan niin huono? Entäpä jos odottaisimme vielä muutaman päivän…”
sanoi hänen silmälasipäinen ystävänsä yrittäen vaikuttaa rauhoittavalta.
Pojan äänestä kuultava epävarmuus kuitenkin heikensi sanojen tehoa.
”Harry!”
Ron ulvahti niin, että viimeinen tavu nousi falsettiin. ”Etkö tajua,
Hermione on lopussa! Meillä ei ole aikaa enää odotella. Näithän juuri,
että hän on enää varjo entisestään? Loppukokeet ovat muutaman kuukauden
kuluttua, ja sinä tiedät, että hän mieluummin kuolee kuin menettää
arvosanansa. Minä menen nyt. Sano matami Versolle, että yritän ehtiä
kasvihuoneille ennen tunnin loppua, sano, että minulla on tärkeä asia
hoidettavanani. Sano, että kyse on elämästä ja kuolemasta.”
Ronin ääni kaikui vielä hetken käytävällä senkin jälkeen, kun hän oli hävinnyt juoksujalkaa nurkan taakse.
Harry
pudisteli päätään ja alkoi pakata laukkuunsa yrttitiedon tunnilla
tarvitsemiaan välineitä. Ei häneltäkään ollut jäänyt huomaamatta
Hermionessa tapahtunut suuri muutos, ja se huolestutti häntä aivan yhtä
paljon kuin hänen impulsiivista ystäväänsä. Vuosien tuoman kokemuksen
myötä hän kuitenkin oli oppinut välttämään sen kaltaisten tunteiden
avointa näyttämistä Ronin läsnä ollessa, sillä niin luotettava ja hyvä
ystävä kuin Ron olikin, hän oli aivan liian herkkä hätääntymään ja
lietsomaan itsensä paniikkiin ilman ulkopuolisia yllykkeitäkin.
*
Muutamaa
tuntia myöhemmin Hermione Granger makasi Tylypahkan noitien ja velhojen koulun sairaalasiivessä ja tuijotti
mitään näkemättömin silmin korkealla kaartuvan katon pinnalla
risteileviä halkeamia. Hän kuuli sermin takaa vaimeata puhetta, mutta
kaikki äänet; etäisesti ulkoa huispauskentältä kuuluvat kiljahdukset,
lintujen keväinen liverrys räystäissä ja satunnaiset kolahdukset ja
töminät joita elämää täynnä oleva linna kaikui aamusta iltaan, tuntuivat
täysin merkityksettömiltä. Hermione käänsi hitaasti päätään vasemmalla
puolellaan käytävän keskustelun suuntaan, mutta hänen oli vaikea
ymmärtää mitä sanat tarkoittivat.
”…kestänyt jo
viikkokausia. Sain hänet nielemään koko annoksen, mutta toistaiseksi
sillä ei ole ollut mitään vaikutusta…” kuului sairaanhoitajanoidan, Poppy Pomfreyn, ääni
kuiskaavan.
Hermione tunnisti toiseksi puhujaksi
professori McGarmiwan, hänen tupansa johtajaopettajan, mutta lauseet
puuroutuivat hänen korvissaan käsittämättömäksi muminaksi. Hän ummisti
silmänsä ja yritti ajatella jotain, mutta se sai vain hänen päänsä
kivistämään.
Kun Hermione avasi silmänsä seuraavan
kerran, oli huone hänen ympärillään tyhjä ja ikkunan läpi tuleva valo
oli väritöntä ja harsoista. Hän kohottautui varovasti istumaan
vuoteellaan ja ojensi kätensä tunnustellakseen yöpöydälle ilmestyneen
keittokupin kylkeä. Se oli vielä lämmin. Hän kurkotti hieman epävarmoin
käsin ja nosti kupin huulilleen. Laiha sosekeitto oli maukasta, kuten
ruoka aina Tylypahkassa, mutta Hermione työnsi sen takaisin pöydälle,
sillä sen paino tuntui olevan liikaa hänen voimilleen. Kuin
näkymättömien käsien vetämänä, hän valui takaisin peiton alle ja vaipui
siihen horroksen kaltaiseen unettomaan tilaan, jonne hän oli
tietämättään itsensä kadottanut.
*
”Kiitos,
että olette saapuneet tänne johtokunnan kokoukseen. Huoli rohkelikkojen
valvojaoppilaan, neiti Grangerin, voinnista on saanut minut kutsumaan
teidät koolle”, Tylypahkan rehtori Albus Dumbledore sanoi nyökytellen valkohapsista
päätään tervehdykseksi kaikille soikean tammipuisen pöydän ääreen
asettuneille henkilöille. ”Kuten kaikki hyvin tiedämme, neiti Granger on
yksi Tylypahkan historian lahjakkaimmista oppilaista, ja hänen
erinomainen intensiteettinsä ja omistautumisensa opinnoille lienee
kaikille meille tuttua.
Reilu viikko sitten hänet
sijoitettiin sairaalasiipeen pitkäaikaisen unettomuuden ja
hermostollisten häiriöiden vuoksi. Poppy on hoitanut häntä
ympärivuorokautisesti ja lääkinnyt häntä unettoman unen liemellä ja
elävänkuolleen yrttiliuoksella. Tulokset eivät kuitenkaan ole olleet
sitä, mitä olisimme toivoneet.” Professori Dumbledore nojasi otsaansa
sormenpäihinsä ja jatkoi pystymättä peittämään hämmennystä ja
huolestuneisuutta äänessään. ”Voimme vain todeta, että neiti Granger on
erittäin heikkovointinen, ja koska emme ole pystyneet selvittämään
siihen johtaneita syitä, emme myöskään osaa edetä hänen hoidossaan tämän
pidemmälle.”
”Oih, tätä se tiesi, tätä se siis tiesi…”
Sibylla Punurmio henkäili onnistuen olemaan yhtä aikaa sekä eteerinen
että äärimmäisen melodramaattinen. ”Hän kuolee, siitä ei ole
epäilystäkään. Voi pikku raukkaa, niin maallinen kuin hänen sielunsa
onkin, ei hän kuitenkaan ole ansainnut tätä kamalaa, kamalaa kohtaloa…”
McGarmiwa
rykäisi kuuluvasti ja mulkaisi Punurmiota niin närkästyneesti, että
tuon tragediennen laajentuneet ja hallitsemattomasti värisevät silmät
lasittuivat hetkeksi kiukusta, ennen kuin hän peitti ne lukuisten
sormusten koristamilla käsillään. Professori Kalkaroksen suupielet
nykivät, ja hänen piti pinnistellä pitääkseen kasvonsa peruslukemilla.
”Millaisia
oireita neidin tilaan liittyy?” kysyi aidosti järkyttynyt matami Verso
keskeyttäen Punurmion kohtauksen ja sormeillen hermostuneesti heinien ja
ruohonkorsien koristaman hattunsa alta pursuavia sekaisia
hiuskiehkuroita.
Dumbledore nojasi hieman eteenpäin ja
alkoi puhua odotettuaan ensin, että kaikki olivat keskittyneet
kuuntelemaan. ”Hänen ystäviensä mukaan kaikki alkoi satunnaisilla
uniongelmilla, kireydellä ja poissaolevuudella muutama päivä
kevätlukukauden alkamisen jälkeen. Sitten hänen tilansa oli äkisti
huonontunut ja hän oli vaipunut apatian kaltaiseen
välinpitämättömyyteen, josta häntä on ollut hyvin vaikea tavoittaa. Hän
ei ole pystynyt edes puhumaan, muutamia lyhyitä lauseita lukuun
ottamatta.”
”Kuulostaa hyvältä”, yskäisi professori
Kalkaros sarkastisesti ja sai välittömästi jokaisen huoneessa olijan
sinkoamaan paheksuvan katseen hänen suuntaansa.
Dumbledore
kurtisti kulmiaan ja jatkoi kuin ei olisi kuullut tuota tylyä
huomautusta lainkaan. ”Olen pohtinut kaikkia mahdollisia kirouksia,
jotka saattaisivat aiheuttaa tämänlaatuista oirehdintaa, mutta ilman
mitään lopputulosta. Emme voi sulkea pois joulukuun alussa tapahtunutta
kohtaamista Voldemortin kanssa, ehkäpä sillä on ollut arvaamattomia
vaikutuksia.”
”Emme voi myöskään unohtaa sitä, että
neiti Grangerin loppukokeet ja valmistuminen Tylypahkasta ovat lähellä.
Ottaen huomioon hänen poikkeuksellisen velvollisuudentuntonsa ja korkean
vaatimustasonsa omien suoritustensa suhteen – ”
Kaikki
kääntyivät katsomaan professori McGarmiwaa ja monet hymisivät
hyväksyvästi häntä jatkamaan päätelmiään. ”Hän saattaa vain olla uupunut
ja lamautunut tulevien haasteiden edessä.”
”Roskaa!”
sihahti professori Kalkaros. ”Se tyttö ei ole koskaan ollut uupunut tai
lamaantunut opiskelun ollessa kyseessä. Hänen kapasiteettinsa
työskennellä on aivan toista luokkaa kuin kenenkään toisen oppilaan
tässä koulussa.”
”No, Severus, kun kerran olet niin
hyvä ihmistuntija ja neiti Grangerin sielunelämän analysoija, niin
ehkäpä voit kertoa meille mistä tässä kaikessa sitten on kysymys”,
Minerva McGarmiwa sanoi kireällä äänellä, hieman loukkaantuneena siitä,
että luihuisten johtajaopettaja oli juuri tyrmännyt hänen tulkintansa
oman lempioppilaansa ja suojattinsa tilanteesta.
Severus
Kalkaros asetti kelmeän valkoiset ja hoikat sormet toistensa lomaan,
nojasi taaksepäin tuolissaan ja tuhahti monimerkityksellisellä tavalla.
Pitkän hiljaisuuden jälkeen hän vihdoin avasi suunsa ja sanoi yhtä
itsestään selvästi kuin olisi todennut että ulkona alkoi juuri sataa:
”Hermione Granger on sairastunut masennukseen.”
